”En opi, ei tästä tule mitään. Haluaako joku minun koulutuskeikkani tältä keväältä ja sitä seuraavatkin”, kysyn tiimini whatsapp-ryhmässä. Apua etätyökalujen käyttöönottoon tarjotaan heti, ja minua muistutetaan lempeästi, että eräs psykologi on joskus neuvonut, ettei mitään tärkeitä ja kauaskantoisia päätöksiä kannata tehdä stressitilassa. Koneet kiinni ja nukkumaan, minua neuvotaan.
Tutut rutiinit säästävät energiaamme
Vain pieni osa päivittäisistä päätöksistämme on tietoisia. Jos arvioisimme ja toimeenpanisimme jokaisen askeleemme tietoisesti, yksi kerrallaan, pohtisimme yksittäiset ajatuksemme ja tuntemuksemme aina perin pohjin, uupuisimme jo aamun ensimmäisten tuntien aikana. Onneksi aivomme luovat kokonaisuuksia ja toimintamalleja, joiden avulla etenemme arjessamme rutiininomaisesti, autopilotilla. Tällöin energiaa ja aikaa jää tietoiseen prosessointiin, esimerkiksi työtehtävän tavoitteelliseen suorittamiseen.
Kaikenlaiset arkirutiinit jäsentävät päiväämme. Siirrymme kotoa toimistolle, lähdemme työkavereiden mukaan kahville, palaamme yhdessä takaisin työmme ääreen, sitten lounastauko, lähdemme iltapäivällä kotiin, ruokimme perheemme, ulkoilutamme koiran, lähdemme sulkapallovuorolle tai lenkille naapurin kanssa ja niin edelleen. Päivässä on sopivasti ennakoitavuutta sekä toisaalta virkistävää vaihtelua ja sosiaalista kanssakäymistä.
Sitten iskee poikkeustila ja yhtäkkiä tutut arkirutiinimme häviävät tai muuttuvat. Olemmekin etätöissä, koko perhe kotitoimistolla ja joudumme olemaan samanaikaisesti opettajia, siivoojia ja keittäjiä. Kaikki pitää miettiä ja jäsentää uudelleen. Työpäiväkin pitää osata lopettaa ilman tuttuja vihjeitä, niitä ”huomiseen” -huikkauksia.
Poikkeustilanne haastaa energiataloutemme
Tiedetään, että kaikki muutokset, mukavatkin, nostavat kehomme valmiutta toimia ja olla sopivasti varuillaan uudenlaisessa tilanteessa. Mantelitumake aivoissamme aktivoituu ja uhkatutka käynnistyy, jotta olisimme valmiit taistelemaan tai pakenemaan, jos vaikkapa tapahtuu jotain ennakoimatonta ja vaarallista. Yllätysten suhteen oletusasetus aivoissamme on tietysti se, että pitää ainakin suojautua. Taisteluvalmius kuluttaa harmillisesti paljon virtaamme. Siksi muutokset herättävät useimmilla meistä ensisijaisesti negatiivisia odotuksia ja jopa vastustamme uusia asioita.
Pitkäaikainen varuillaanolo jää helposti päälle ja kroonistuu. Mitä stressaantuneempia ja ylivirittyneempiä olemme päivän aikana, sitä nihkeämmin kehomme on valmis palautumaan nukkuessamme. Onhan järkevämpää jäädä vahtimaan mahdollista vihollista kuin rauhoittua lepäämään ja joutua yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Kun syke on koholla ja aivokuori kitkuttelee aktiivisena koko yön, palautuminen jää vajaaksi. Seuraavana päivänä uhkatutka on entistä herkempi.
Kuormittuneena työpäivä on hankala ja tehoton. Pienetkin tehtävät saavat suuret mittasuhteet, uuden ohjelmiston opettelu on tahmeampaa kuin koskaan ja olo on ärtynyt ja epäluuloinen. Kuulostiko pomokin äskeisessä palaverissa pettyneeltä?
Kun virta loppuu, tipahdamme ylivireydestä alivireystilaan. Mikään ei tunnu enää miltään, ihan sama. Kuormittavan jakson jälkeen aivomme ohjaavat meitä lepoon, ihan tarkoituksella. Tässä kohtaa voimme totella ja antaa itsellemme (ja tiimillemme) vähän siimaa ja sallia elpyminen. Parhaassa tapauksessa tipahduksen myötä oivallamme, mikä työssämme ja elämässämme on tärkeintä, ja toivuttuamme olemme oppineet jotain uutta ja hyödyllistä.
Muutoksen myötä tulemme ehkä luoneeksi uusia rutiineja, opimme virheistämme ja keksimme vahingossa tai tietoisesti ponnistellen uusia tapoja toimia.
Voisiko etätyöstä tulla uusi rutiini?
Aivoissamme on käynnissä jatkuva prosessi, niin sanottu neuroseptio, joka skannaa, onko tilanne turvallinen ja voimmeko rauhoittua ja keskittyä kulloinkin käsillä olevaan tekemiseen. Laumaeläiminä aivomme tarkkailevat toisten ilmeitä, eleitä ja jopa hajuja. Näkyykö tai tuoksuuko ympärillämme pelko? Pitääkö olla varuillaan?
Kun olemme etäyhteydessä toisiimme, usein pelkän kuulon varassa ja vieläpä paikallaan istuen, olemme kuin häkkikanalan linnut, jotka eivät voi toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään. Stressihormonitaso nousee ja stressireaktiota on hankala tyynnyttää ilman lauman tukea. Tämä kuormittaa tiedonkäsittelyämme. Varsinkin tiimin uudet jäsenet kokevat kuormittuvansa erityisen paljon, koska heiltä puuttuu aikaisempi skannaustulos, opittu kokemus työyhteisön turvallisuudesta.
Aivojen ja hermoston näkökulmasta etätyö ainoana työn tekemisen tapana on haasteellinen.
Mikä voisi helpottaa etätyön tekemistä?
Jos tiedämme ja ymmärrämme, miten kehomme toimii ja miten nämä luonnolliset prosessit vaikuttavat ajatteluumme, tunteisiimme ja toimintaamme, olemme jo pitkällä. Stressireaktiota rauhoittava itsemyötätunto onnistuu helpommin, jos emme syytä kaikesta itseämme ja omia valintojamme tai näe kehomme suojautumismekanismeja uhkina. Jos epäluuloisuutemme etäpalavereissa kukkii, tarvitsemme lisää kontakteja ja yhteyden luomista toisiin, emme erakoitumista tunturimökkiin. Ehkäpä soitamme ihan tavallisen puhelun, jossa kuulemme tutut ”joo, niin, mmm” saaden välitöntä palautetta ja hermostoa rauhoittavan kokemuksen vastavuoroisuudesta.
Ja jos muutos väsyttää, voimme olla iloisia: viisaat aivot neuvovat lepäämään. Väsymystä vastaan ei voi taistella, sen voi nukkua pois.
Seuraavana aamuna, rauhoittuneena ja nukutun yön jälkeen, minäkin viestittelin tiimilleni, että hoidan sittenkin itse ne koulutuskeikat. Ja hei, olen eläin. Miten lohdullista!